Mä oon Tiina, läheisenä monessa roolissa suhteessa päihderiippuvuuteen. Olen päihderiippuvaisen tytär, sisko, ystävä, ex-puoliso ja äiti.
Työssäni läheisohjaajana päädyn usein pohtimaan läheisten kanssa läheisriippuvuuden todellista luonnetta. Miten riippuvuus näyttäytyy juuri meidän elämässämme ja käytöksessämme.
Yksi iso ja toistuvasti esiin nouseva asia on kontrolloiminen. Mitä se on, miten se näyttäytyy ja mitä on läheisriippuvainen kontrollointi? Mitä on välillinen kontrollointi?
Muistan omalta toipumismatkaltani kipuiluni terveiden rajojen ja kontrolloinnin välillä. Oli vaikeaa ymmärtää näiden kahden eroa. Ja miten olisinkaan sen noin vain ymmärtänyt, sillä läheisriippuvuuteen kasvaneena olin kadottanut rajat itseni ja muiden välillä jo vuosia, vuosikymmeniä sitten. En tunnistanut, mihin minä päätyn, ja missä toinen ihminen alkaa. Vielä vaikeampaa oli ymmärtää välillinen kontrollointi, ja ylipäätään toimintani todellisen motiivin näkeminen rehellisesti ja hyväksyvästi oli haastavaa. Olinhan vuosia ollut itse välillisen kontrolloinnin väline, ja itse läheisriippuvaisena mestari selittelemään itselleni toimintani oikeutetuksi, rakkaudesta kumpuavaksi.
Todellisuudessa toimintaani ajoi ne meille kaikille tutut; pelko, häpeä, voimattomuus, toivottomuus, avuttomuus, viha, suru, pettymys, hylätyksi tulemisen kokemus. Sanalla sanoen tuska. Me emme voi rakastaa ketään raittiiksi, eikä mikään toimintamme häivytä päihderiippuvuutta rakkaasta ihmisestä.
Me emme voi rakastaa ketään raittiiksi, eikä mikään toimintamme häivytä päihderiippuvuutta rakkaasta ihmisestä.
Tiina Keho
Rakkauden nimissä saatamme tehdä kaikkemme, ettei päihderiippuvaiselle tulisi paha mieli. Selitys kuuluu, että sitten se ainakin tappaa itsensä päihteillä. Sitten se ei ainakaan lopeta juomista tai käyttöä, enkä minä kestä sitä. Oman tuskamme sivuuttaen luomme kiiltokuvakohtauksia ja joulunäytelmiä. Jotta päihderiippuvainen tuntisi olevansa rakastettu. En minä vanhempana/sisaruksena/lapsena voi kieltää toiselta “onnellista pääsiäistä”. Meidän perheessä on aina vietetty pyhät yhdessä. Todellisuus ei ole rakkautta, vaan kontrollia. Se on sitä, että me emme kestä ajatusta joulusta, johon päihderiippuvainen läheisemme ei osallistuisi. Me emme kestä omaa tuskaamme.
Me pyrimme valjastamaan kaikki lähellämme, sekä päihderiippuvaisen täyttämään sydämemme kaipaamaa kuvaa, koska joulu ilman häntä sattuu meihin.
Minun äitini vaati minua huolehtimaan, että aikuiset veljeni saavat ruokaa, kun hän oli työreissussa. Vasta puolisoni sanoitettua tilanteen ääneen, mä ymmärsin miksi mua suomeksi sanottuna vitutti keittää perunoita aikuisille miehille, raivata omaan elämääni tilaa ja aikaa tälle ruokahuollolle. Olivathan he kuitenkin jo vanhempia, kuin itse olin ollut perustaessani perheen. Taustalla oli välillinen kontrollointi, jonka kappaleena toimin minä.
Äidin mielenrauha ja kokemus huolenpidosta vaati, että tavalla tai toisella ruuan varjolla näen addikti-veljeni päivittäin ja pystyin näin raportoimaan hänelle, missä kunnossa addikti-veljeni oli. Ja tämän tiedon avulla hän loi lisää toiminta- ja kontrollikuvioita. Itse kontrolloin omaa addiktilastani muun muassa käyttämällä keinona perheen lemmikkejä. Koska en luottanut hänen puheisiinsa, pyytelin valokuvia, todistusaineistoa siitä, että hän on siellä missä sanoo olevansa, tekemässä sitä, mitä sanoi tekevänsä. ”Laita kuva Turresta, kun se on niiiin söpö, aaaws!”
Välillinen kontrollointi verhotaan hyvään tahtoon, mutta usein toivottua toimintaa perätään syyllistämällä. “Laita nyt sille viesti, se on sentään sun äiti-isä-sisko-lapsi”. “Soita sille, sua se kuuntelee”. “Kyllä sen pitää tietää, että sitä rakastetaan”, ”mene sinne käymään, leivo, siivoa, pese, huolehdi”. Vastuutamme muita ihmisiä pitämään huolta mielenrauhastamme, emmekä kykene näkemään, ettei tämä toiminta helpota meitä lainkaan.
Vastuutamme muita ihmisiä pitämään huolta mielenrauhastamme, emmekä kykene näkemään, ettei tämä toiminta helpota meitä lainkaan.
Tiina Keho
Sen sijaan se tekee munankuorista jalkojemme alla terävämpiä, viiltävämpiä. Meistä itsestämme vihaisia ja onnettomia, syyttäviä muita kohtaan. Sillä kerta toisensa jälkeen joudumme huomaamaan, ettei toimintamme taaskaan tuottanut toivomaamme tulosta. Ja pakonomainen tarve muuttaa tilannetta saa meidät heittäytymään syvemmälle. Yrittämään yhä enemmän. Haluamaan, että kaikki lähellä olevat ihmiset uivat yhtä syvässä vedessä, yhtä kaukana rannasta. Suora kontrolli on jopa vielä rumempaa. Me maksamme sakkoja, velkoja, laskuja, puhelimia, vuokria. Ostamme ruokaa, vaatteita, hygieniatuotteita, tietokoneita, puhelimia. Me selitämme sen itsellemme hyvällä tahdolla ja rakkaudella. Kukapa meistä ei haluaisi pelastaa läheistään.
Me käymme kauppaa päihderiippuvaisen kanssa. Saat tätä tai tätä, jos teet näin ja näin. Saat juoda huomenna, jos tänään et juo. Ostan sinulle puhelimen, maksan tietyn laskun tai hankin jotain haluamaasi, jos hinnaksi teet ja toimit, kuten minä haluan. Jos tulet sunnuntailounaalle selvänä, annan sinulle rahaa iltapäivän päihteisiin. Selitämme itsellemme, että tämä on reilua suoraa ja rehellistä, onhan kyseessä vaihtokauppa. Todellisuudessa pyrimme jälleen ehtoinemme kontrolloimaan, vaikuttamaan toisen ihmisen käyttäytymiseen. Eikä riippuvuussairauden kanssa voi käydä kauppaa.
Voimme tehdä suoritesopimuksia, jossa sovimme päihderiippuvaisen tekevän jonkin askareen tai pihatyön. Vaikkapa pesevän ikkunat, ja maksamme tätä vastaan hänelle rahaa. Taas käymme kauppaa ja kontrolloimme. Itsellemme voimme selittää, että en antanut rahaa “ilmaiseksi” vaan hän tienasi sen työllä. Todellisuudessa jälleen haluamme hallita päihteidenkäyttöä ja riippuvuussairaan rahanlähteitä. Eipä ainakaan tarvitse varastaa ruokaa/tupakkaa/alkoa, me sanomme. Sisällämme toivomme, että haitallinen käytös katoaisi täysin, mitä enemmän me rehellistä rahaa maksamme “palkkana”. Kontrollointi on hyvin monitahoista. Se on paljon vivahteikkaampaa, kuin pelkästään piilopullojen etsintä ja tyhjentäminen. Se ei ole läheskään aina suoraa toimintaa, joten ei ihme, ettemme tunnista sitä helposti.
Kontrollointi voi myös ilmetä muilla elämämme osa-alueilla.
Töissä, koulussa, kotona, ihmissuhteissa. Se ei aina kohdistu suoranaisesti juovaan läheiseemme, vaan elettyämme vuosia kaaoksen keskellä, haemme turvaa kontrolloimalla ja suorittamalla. Tämä voi johtaa pakonomaiseen käytökseen esimerkiksi siivoamalla, to do -listoilla, työnarkomanialla, pakonomaisella liikkumisella. On tervettä haluta tehdä asiat niin hyvin kuin pystyy, mutta kontrolliin pyrkiminen täyttää meissä syvempää haavaa ja vaille jäämisen tunteita. Pohjimmainen rehellinen ajatus voikin olla rakkauden ja hyväksynnän ansaitseminen päihderiippuvaiselta läheiseltä -tai keneltä tahansa.
Oma kontrolloinnintarpeeni ulottui myös puolisoni tunteisiin. Koska minä en kestänyt, enkä osannut käsitellä omia ikäviä tunteitani, kielsin niiden ilmaisun myös kumppanilta. Marttyyrinviitta harteilla nyyhkytin ja räyhäsin, miten hän ei ymmärrä äidinrakkautta ja menköön muualle purkamaan vihaansa. Minä en halunnut, enkä kyennyt näkemään, että hänen tunnekirjonsa addiktilasta kohtaan oli samanlainen, kuin itselläni. Miten olisinkaan. Enhän kyennyt, tai halunnut nähdä omianikaan. Motiiveistani puhumattakaan.
Pohjimmainen rehellinen ajatus voikin olla rakkauden ja hyväksynnän ansaitseminen päihderiippuvaiselta läheiseltä -tai keneltä tahansa.
Tiina Keho
Kontrollista ja kaupankäynnistä luopuminen ei ole heitteillejättämistä, eikä rakkauden loppumista.
Se on osa toipumisen prosessia, jonka edetessä pystymme luopumaan ja päästämään irti asioista, joihin emme oikeasti voi vaikuttaa. Siihen prosessiin kuuluu suru, sillä surutyötä se on. Ymmärtää ja hyväksyä, ettei meillä ole voimaa vaikuttaa päihderiippuvuuteen.
Prosessiin kuuluu syvä ja rehellinen itsetutkiskelu, jonka avulla ajan saatossa kykenemme näkemään ja hyväksymään toimintaamme ajavat todelliset motiivit ja tarkastelemaan tunteitamme rehellisesti ja hyväksyvästi. Opimme tunnistamaan ja hyväksymään tunteemme, löydämme rohkeutta olla pakenematta niitä kontrolloivaan toimintaan, uskallamme olla ruokkimatta harhaa siitä, että meidän toimintamme voisi taikoa sairauden pois.
Lopulta hyväksymme, ettei lopputulos voi muuttua, jos käytöksemme pysyy samana. Käännämme muista huomion itseemme ja alamme ymmärtämään, mihin voimme oikeasti vaikuttaa.
Millaista on toiminta, joka ei aiheuta meissä lisää tuskaa, eikä sisäistä ristiriitaa. Että me emme ole velkaa kenellekään elämäämme ja ettei rakkaus, jota tunnemme, tarvitse uhreja ollakseen totta. Meillä on mahdollisuus, ja oikeus, ryhtyä pitämään huolta itsestämme voidaksemme luopua taakasta, jota emme ponnisteluistamme huolimatta voi saada metriäkään eteenpäin.
