Toipumisprosessi on kullekkin meistä yksilöllinen matka kohti todellista itseämme ja tunteitamme. Niin kuin missä tahansa lajissa, myös toipumisessa se todellinen muutos tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella. Läheisohjaaja ja kokemusasiantuntija Tiina Keho avaa alla olevassa kirjoituksessaan palan omasta toipumismatkastaan.
Luovuttaminen – Näin ei voi enää jatkua
“Jotain täytyy tapahtua. Jotain täytyy tehdä. Jonkin pitää muuttua.”
Nämä ovat usein ne tuskaiset toteamukset kipuilevan läheisen suusta. Ne ensimmäiset, ääneen.
“Minä en jaksa enää tätä, mikään ei auta…” ja näin se usein jatkuu. “Millä minä saan hänet ymmärtämään ja uskomaan, toimimaan, tekemään ja tahtomaan, sitä mitä minä haluan?”
Ja sitten muutamat jatkavat: “Miten voin auttaa minua?”
Toipuminen saa mahdollisuuden päästä alkuun aivan samalla tavalla, kuin se mahdollistuu päihderiippuvaisen kohdalla. Tuskamme ja pahan olomme läpi alamme ymmärtää, että näin ei voi jatkua. Saamme sanottua ääneen, että kipu on liian suurta ja päihderiippuvainen on vallannut elämämme. Tulee se tärkeä hetki, kun näemme, että emme selviä yksin.
Ympäröi itsesi turvallisilla ihmisillä
Aivan alussa, kun olemme vielä keskellä omaa tuskaamme, kietoutuneena omaan riippuvuuskäytökseemme, monet etsivät taikasanoja ja kikka kolmosia. Kurottelevat sinne tänne epätoivoissaan löytääkseen vielä yhden tempun, yhden juonen, vielä villimmän suunnitelman, jolla juova läheisemme raitistuisi. Sinnikkäimmät jatkavat silti orastavan ymmärryksen kannustamana: toipuminen ei aina ole kivaa. Toipuminen on muutosta meissä.
“Ajan saatossa sisäistämme, että kyllä. He todellakin ymmärtävät, ja juuri siksi jaksavat seistä rinnallamme, hyväksyen meidät silloinkin, kun tuskamme purkautuu ja rimpuilemme todellisuutta vastaan. Siinä he ovat, hyväksyen, silti järkähtämättä. “
Tiina Keho
Pikku hiljaa prosessin ja toipumisen päästessä vauhtiin, kätketyt ja kielletyt tunteet alkavat nousta esiin. Kipeitä lapsuusmuistoja. Piilotettuja pettymyksiä, syvälle haudattua suuttumusta. Vierellä kulkeekin mahdollisesti vertainen, kenties asiaan perehtynyt ammatillinen apu, parhaassa tapauksessa molemmat, jotka antavat tunteillemme luvan tulla. Ovat siinä, kuulevat, näkevät ymmärtävät. Jopa paremmin, kuin me itse. Alamme oivaltaa, että heidän tarjoamansa hyväksyntä ja ymmärrys on aitoa. Se sama ymmärrys ei taivuta heitä näkemään meidän läheisriippuvuutemme lasien läpi, vaan he tarjoilevat todellisuutta. Peiliä meistä meille itsellemme.
“Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Tältä se näyttää ulospäin. Mekanismi on tämä. Hyväksyn tunteesi, mutta muistutan, ettei sen mukana tarvitse mennä, eikä toimia.”
Saatamme loukkaantua, koska pitkään meitä hallinneet käytösmallit eivät toimikaan heihin. “Eivätkö nuo ruojat ymmärrä, kuinka minä kärsin?!” Ajan saatossa sisäistämme, että kyllä. He todellakin ymmärtävät, ja juuri siksi jaksavat seistä rinnallamme, hyväksyen meidät silloinkin, kun tuskamme purkautuu ja rimpuilemme todellisuutta vastaan. Siinä he ovat, hyväksyen, silti järkähtämättä. Tarjoillen todellisuutta.
Miltä toipuminen näyttää?
Omalla toipumismatkallani raivosin ryhmissä jotakuinkin ensimmäiset kolme kuukautta. Raivosin tuskaa, kaunaa, katkeruutta ja pelkoa. Raivosin uhriudesta luopumista vastaan. Raivosin kaikkea myötätuntoa ja rakkaudellisuutta vastaan. Vai vielä saatana myötätuntoa elämäni päihderiippuvaisille! Miten kohtuutonta!
Raivosin ja opin itkemään.
Raivosin ja opin pikkuhiljaa kuuntelemaan. Opin rehellisyyttä. Opin tunnistamaan itseäni toisten puheista. Aloin ymmärtää omaa sairasta käytöstäni.
Pettymyksiä ja kompurointeja tuli monia. Oli vaikea hyväksyä, ettei toipuminen olekaan ulkoa opeteltava koreografia, jonka askeleet oppimalla olen parantunut. Ettei toipumista voikaan suorittaa, ei hoitaa-fiksata-jeesata-järjestää.
Ensin jokainen kompastus ja ikävä tunnemyrsky aiheutti kauhun. Olenko kelvoton? Enkö osaa toipua? Olenko niin surkea tapaus, etten edes voi toipua? Miksi minä onneton taas tein näin ja tunnen näin?
“Oli vaikeaa hyväksyä, ettei toipuminen olekaan ulkoa opeteltava koreografia, jonka askeleet oppimalla olen parantunut.”
Tiina Keho
Pikkuhiljaa vertaisten ja aiheeseen perehtyneiden ammattilaisten tuella aloin ymmärtää, että toipumista on juuri se, että tunnistan toimintani. Ei se, etten koskaan enää toimisi jo lapsuudessa opituilla malleilla, vaan se, että tunnistan. Havaitsen. Ja mikä vaikeinta, hyväksyn vajavaisuuteni.
Toipumista onkin, että näen käytökseni. Miltä se näyttää ulospäin ja tunnistan, mitä tunnen sisällä.
Toipumattomuutta ei ollutkaan se, että tarvitsin useamman kerran tukea selvitäkseni suurista tunteista. Sen sijaan toipumista oli se, että osasin pyytää apua.
Minusta ei tehnyt kelvotonta toipujaa se, että asiat tuntuivat edelleen pahalta. Vaan minusta teki eteenpäin kulkevan toipujan se, että löysin voimaa ja rohkeutta kohdata joka ikisen inhottavan tunteen.
En ollut epäonnistunut, vaikka en osannut heti muuttaa käytöstäni. Toipumista oli se, että ymmärsin tarvitsevani uusia käytösmalleja.
Jaksa luottaa prosessiin
Toipumisessa tärkeintä oli jaksaa luottaa prosessiin. Luottaa tukeen, luottaa muiden kokemuksiin ja ammattilaisiin. Luottaa siihen, että minun matkani etenee kyllä, mutta sitä tahtia, kuin olen valmis. Ei sitä tahtia, kuin minä haluaisin.
Opettelin kiittämään itseäni. Hei, huomasin toimivani näin ja tunnistin tunteen tämä. Ymmärrän sen juontavan tuolta. Hyvä, minä!
“Toipuminen ei ole täydellisyyttä, vaan rehellisyyttä.”
Tiina Keho
Viimeksi tällä viikolla tulin vertaisen pysäyttämäksi. Hän jakoi rehellisesti minulle omia havaintojaan itsestään ja tunteistaan. Tarjosi peiliä. Huomasin oman toimintani takana tunteita ja vaikuttimia, jotka juonsivat epävarmuudestani uuden asian edessä. Sain puolestani jakaa omat havaintoni hänelle. Ero menneeseen on siinä, etten kokenut tarvetta suojautua, enkä hyökätä. Enkä ruoskia itseäni häpeän vallassa. Saatoimme yhdessä todeta tilanteen, kumpikin omat ja toisen mekanismit tunnistaen ja hyväksyen, ja jatkaa viikkoa hyvillä mielin.
Keskustelu kertoi toipumisesta.
Toipuminen ei ole täydellisyyttä, vaan rehellisyyttä.
